mua harmittaa kuinka nopeesti viikonloput menee. sitä aina kuvittelee tekevänsä jotain ihanaa ja kivaa, olevansa jossain ihanassa seurassa tekemässä jotain mukavaa ja rentouttavaa. silti se aina johtaa siihen, että istut kotona, omien ajatuksies kanssa, rypien omantunnontuskissas. itsehän mä oman elämäni rakennan, mutta nyt se tuntuu vähän liian tyhjältä. huomaan tosi usein vain istuvan jossain, miettien liikaa kaikkee mitä joku on mulle sanonu, mitä mä oon luullu jonkun ihmisen mulle sanovan; kuunnellen jotain ei niin onnellista musiikkia, joka ei todellakaan auta oloa paremmaksi, mutta aina sitä vaan kuuntelee - ehkä sen takia jotta ne tunteet tulis edes joskus sieltä ulos. vähäniinku puhistais aivoja.. joka sunnuntai mä katon kelloa, se on jo yli 9 illalla - mitä mä oon tehnyt? oonko mä tehny yhtään mitään? taas yks viikonloppu on ohi - ihanku sitä ei oois koskaan ollukaan. eessä ois vain nukkumaanmeno yömyöhillä ja aamulla itsensä sängystä ylös puskeminen ja samoilla mietteillä kouluun lahomaan, sinnekin istumaan. sama oravanpyörä päivästä toiseen.
kävin mä jopa ulkonakin tänä vkoloppuna, murun kanssa puolen tunnin kävelyllä. otin mukaani kamerani jolle talletin ihania talvimaisemia, lumisia puita. kohta onkin jo joulu, se ihana aika kun tuntee perheensä läheisyyden ku kaikki kokoontuu yhteen. miksei aina vois olla joulu, miks sitä tunnetta ei vois aina tuntee?
.....postauksen lopuksi maailman iloisin illanvietto - äikän esseen kirjottaminen huomiseksi. taitaa tulla melko päätä ja hermoja raastava ilta..