mua ahistaa jo nyt tää mitä tänne aijon nyt kirjottaa.
en haluais olla semmonen ihminen joka valittaa huonoa oloa, se on se asia,
mitä haluaisin itsessäni vähentää. keskittyä niihin positiivisiin asioihin. mutta nyt en vaan pysty.
pahinta on se tunne, kun välittää jostain ihmisestä aivan helvetisti. ei pahaa siinä se, että on löytäny ihmisen kenen puolesta voi tehä mitä hyvänsä, vaan se, että siinä samalla alkaa hävittää pientä osaa itsessään.
vastoinkäymisien kautta vähitellen itsetunto alenee, vaikka sen ihmisen takia se alunperin nousikin korkeammalle. yksi askel eteen ja loppujenlopuks kaks askelta taaksepäin. nyt tuntuu vaan niin pahalta.
tuntuu, että aina sillon kun asiat on liiankin hyvin, ne kaatuu niin nopeesti niin pohjalle. vaikka sen pitäis parhaimmassa ja normaalimmassa tapauksessa mennä inhimillisesti hyvää samaa rataa, pienien vastoinkäymisien saattelemana. mutta ei. jos kaikki on helvetin hyvin, niin seuraavana hetkenä tunnen paniikin sisälläni kun taas kaikki menee niin huonosti, ettei halua edes sängystä nousta ja mennä syömään aamupalaa.
mua hävettää. hävettää se, miten alas mä välillä vajoon. luulin että tilanne mihin päädyin kesällä sais mun elämän kääntymään lopullisesti siihen iloon ja onnellisuuteen, minkä sillon koin. tähän mä en ollu varautunu.
onneksi oon kiitollinen mun parhaasta ystävästä, joka aina tukee ja kuuntelee mua. se kestä mä puhun, tietää että puhun juuuri sinusta. oon niin onnellinen meidän ystäväsuhteesta <3 KIITOS siitä, että oot aina siinä. kiitos kaikesta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti